Hieman myöhästynyt ravintola-arviointi: Viisi tähteä sofialaiselle opiskelijakuppilalle

Kun Porthanian opiskelijakuppilan kuoriperunoilta ja makkarakastikkeilta siirtyi 60-luvun puolivälissä bulgarialaisen opiskelijakuppilan asiakkaaksi, yllätys oli iso mutta iloinen. Kolmen ruokalajin lounaat : keitto, pääruoka ja jälkiruoka sekä päivällisellä grilliruoka ja jälkiruoka - ja koko päivän ateriakupongit yhteensä alle sen makkarakastikkeen hinnan !

Yleisin keitto oli liha-kasviskeitto, joka on valkoinen ja hapahko. Luulin, että kysymys oli jugurtista, mutta sitten kuulin, että toinen mahdollisuus oli munankeltuainen&sitruunamehu, jota ainakin kotioloissa vispattiin kuumiin keittoihin. Mielikeittoni oli kuitenkin linssikeitto, tämä sama, josta Eesau myi esikoisoikeutensa, mutta joka suomalaisessa raamatunkäännöksessä muuttui hernekeitoksi. Linssikeittoa tosin oli vain silloin tällöin ja opin ymmärtämään Eesauta.
Keväällä tuli keittolistalle tarator, kylmä keitto jugurtista ja kurkusta, mausteena tilliä, valkosipulia ja suolaa, kotioloissa myös saksanpähkinää.

Lounaan pääruoka oli uuniruokaa: esimerkiksi gjuvetsiä, jossa riisin ja lampaan lisäksi oli runsaasti kasviksia: paprikoita, sipuleita, tomaatteja, oliiveja. Tai kaikkien kansallisuuksien suosimaa hapankaali-lihalaatikkoa - lihan paljastuminen siaksi joskus lukukauden lopulla tosin sai muslimiystävättären Auatifin kiljaisemaan kauhusta.

Keväällä tuli sesonkiherkkuna halkaistu karitsankallo, aivot sievästi kopassaan ja kieli suussa. Joitakuita hirvitti, mutta minä kaivelin tarkkaan ja nautiskelin.

Kuppilan pöydillä oli suuria läkkivateja täynnä maitohappokäytettyja vihreitä turkinpippureita, etelänhedelmiä, joita en aikaisemmin ollut nähnyt. Kouraisin uteliaisuudesta yhden ja puraisin reilusti. Siniset liekit löivät suusta! Katsoin varovasti ympärilleni: oliko todella tarkoitus syödä niitä? Ilmeisesti - muut näyttivät rouskuttelevan niitä naama peruslukemilla. Vaikka ensimmäinen ljuta tshuska (= ”väkevä paprika”, turkinpippuri, espanjanpippuri) jäi kesken, niihin heräsi aikaa myöten himo, joka ei ole hellittänyt ainakaan vielä liki 40 vuodessa.

Päivällinen oli aina sama: grillattu kyljys, muhennettuja valkoisia papuja paprika- tomaattikastikkeessa ja maitohappokäytettyä pikkelsiä, turshijaa, jossa oli kaikkia mahdollisia kasviksia. Jälkiruokakin oli aina sama: lohkareista jugurttia sokerin kanssa. Ateria oli kuitenkin niin äärimmäisen herkullinen, ettei siihen kyllästynyt ainakaan vuodessa. Päinvastoin, myös valkoisiin papuihin ja turshijaan syntyi elinikäinen riippuvuus. Papuja rupesi ennen pitkää saamaan Suomesta ja lopulta turshijaakin, mutta vielä 70-80-luvuilla tein työmatkoja Tukholmaan kahden viiden litran muoviämpärin kanssa. Ennen kotiinpaluuta kiersin Hötorgin hallin kautta ja ostin balkanilaiskauppiailta ämpärit täyteen turshijaa.
Laitoin myös joskus 70-luvulla Hakaniemen Elannon aloitelaatikkoon esityksen bulgarialaisen turshijan ja sirene-juuston tilaamisesta. Sirene jossain vaiheessa käväisi myymälässä, mutta oli kai tanskalais- ja suomalais-fetoihin verrattuna liian voimakkaan makuista ja hävisi nopeasti.

Bulgaria on pysynyt keittiössäni 60-luvulta asti: pavut, turshija, ruokaöljyn käyttö kaikessa ruuanlaitossa, maus-teista paprikajauhe ja valkosipuli, kasviksista Bulgarian tuliaisina erityisesti paprikat sekä kesäkurpitsa - joka Suomessa 60-luvulla oli aivan tuntematon. Vaikka pääsyynä onkin ollut maku, vuosien mittaan lista on alkanut kuulostaa yhä enemmän ravintotieteilijöiden viimeisimmiltä suosituksilta: runsaasti kasviksia, maitohappokäyttämistä, öljyjä monityydytettyjen rasvojen sijaan, mausteita paljon suolan asemesta, lihan vähentämistä ja korvaamista palkokasveilla, joista saa myös kasviestrogeenejä..

Niin se arviointi? Kyllä se on viisi tähteä!

Ritva Särkisilta

Siirry sivulle