Skandinaavit Jordan Radickov (1929 -2004)

Viime vuonna kylässä katosi skandinaavi: Hän vain nousi autosta, kulki muutaman kadun yli valokuvatakseen jotakin, eikä palannut. Hänen vaimonsa, joka oli vaaleampi kuin anderseniläninen satu (hyvä jumala, mistä ne skandinaavit saavat niin kauniita naisia!) itki, mutta maalaiset, jotka olivat kerääntyneet hänen ympärilleen, alkoivat rauhoittaa naista, että kyllä se skandinaavi kohta löytyy, että eihän ihminen ole karjaa, eikä noin vain minnekään häviä, ja kyllähän karjakin löytyy, kun se saapuu ihmisten ilmoille. He jopa muistelivat miten erään cerkazkilaisen hevoset löytyivät, jotka eräs hevosvaras oli yöllä napannut. Hevosvaras oli leikannut hevosten korvat, jotta niiden oikea omistaja ei olisi niitä tunnistanut, mutta meidän maalaisemmepa tunnisti hevosensa muista tuntomerkeistä, ja rangaistukseksi leikkasi hevosvarkaalta korvat.

Niin oli, vaikkakin tämä tarina on vanha, isoisänaikainen. Ja varmasti liioteltu, koska ajalla on taianomainen taipumus paisuttaa tai vähätellä vanhoja tapahtumia ilman että metamorfoosilla on rajoja; joka tapauksessa korvia oli leikattu ― joko hevosten tai hevosvarkaan. He muistelivat myös muita tapauksia, sillä yksi juttu synnyttää taas muita saman sisältöisiä ja muotoisia tarinoita, kuten yksi lammas joka ylittää joen, vetää puoleensa muutkin lampaat, jotka ovat samanlaisia kuin se ensimmäinen.
Kun kuhina skandinaavin auton ympärillä kävi kuumana, eräs nainen juoksi sanomaan, että oli nähnyt miehen kaivon lähellä. Silloin kaikki pelästyivät, ettei kai skandinaavi ollut pudonnut kaivoon, juoksivat heti ympäriinsä hakemaan koukkuja, köysiä ja riukuja, ja tarttuivat niihin hukkaamatta sekuntiakaan. Kaivo oli syvä, riu’ut eivät ylettäneet sen pohjaan, ja eräs cerkazkilainen laskettiin alas köyden varassa, muttei hänkään ylettynyt pohjaan saakka. Se pakotti cerkazkilaiset nostamaan kaivosta vettä, ja he tarttuivat ripeästi työhön.

Eräs paikallinen talonpoika tuumasi, että skandinaavia ei kannata etsiä kaivosta. Vastoin kuin muut, hän ajatteli, että oli sitten ihminen tai karjaa, niin ainoastaan peltoon voi hukkua, ja erityisesti jos tuo ihminen on ulkomaalainen, skandinaavi, eikä tunne teitä eikä paikkoja, erityisesti silloin voi eksyä peltoon. ”Siksi lyön vetoa, että tunnin kuluessa olemme löytäneet hänet”, sanoi talonpoika.

Hän heitti pyssyn olalleen, ja lähti peltoa kohti tehtäväänsä keskittyneenä. Pellon keskellä hän tapasi vanhan naisen vuohen kanssa joka kysyi häneltä, mitä mies etsii. ”Etsin skandinaavia”, sanoi talonpoika, ”joka on kuin maa olisi hänet nielaissut.”
Vanha nainen sanoi: ”Siksi se täytyykin sitoa kiinni. Jos et sido kiinni, niin myöhemmin et sitä enää löydä.” Nainen lähti vuohi narussaan toiseen suuntaan ja talonpoka toiseen.

2.
Talonpoika oli energinen mies, vartioi peltoa ja teki työnsä hyvin. Tähän mennessä ei kukaan ollut kyennyt häntä huiputtamaan ― ei ihminen eikä eläin. Hän usein sanoikin, että varkaan jalat ovat lyhyemmät kuin vahdin, ja hänellä oli siitä satoja esimerkkejä todistusaineistoksi. Jos ihminen rakentaa talon itselleen, niin hän asentaa sen oveen lukon ja rakentaa talon ympärille korkean aidan, ja istuttaa sen portille koiran ― ja kaikki tämä vain siksi, että hän suojelee taloaan kun ei aina ole itse sitä vartioimassa. Niin ajatteli talon-poika. Ja ajattelipa vielä, että pellossa ei ole avainta, ei aitaa, eikä koiraa. Hänen vain täytyy kiertää peltoa kuin auringon, joka ylettää kaikkialle paistaakseen joka paikkaan, niin ettei jää yhtään pimeää nurkkaa pirulle. Talonpoika tunsi pellon kuin oman kotinsa ja itsensä ― jopa heikot kohtansakin. Edes piru ei kyennyt häntä huiputtamaan: jos hän ei löytäisi silmillään, löytäisi hajusta tai ainakin kuulonsa perusteella. Siis sen skandinaavin! Ja nyt se kyllä löytyy, kun ensin katsotaan maissipellosta, onko hän mennyt sinne. Siinä tapauksessa nimittäin hän saattaa kulkea sitä ristiin rastiin huomiseen asti.
Cerkazkin maissit seisoivat kuin metsä pellossa. Talonpoika oli löytänyt sieltä kokonaisen lammaslauman; hevosia, ottanut kiinni lehmiä ja härkiä, eläviä ihmisiä varastamassa tähkiä, ja kuljettanut heidät tähkien kera kyläyhteisön eteen. Hän kulki maissien halki ja saapui pellon osaan, jossa sato oli jo korjattu, ilman että oli löytänyt ulkomaalaista. Pelto oli hiljentynyt, sulanut paahteesta, vain linnut kirkuivat helteestä.

Pellon korjatusta osasta ei ollut mieltä etsiä, parempi oli mennä puutarhojen läpi ja sitten hevostietä pitkin, mennä auringonkukkapellon läpi, ja jostain näistä varmasti löytyisi. Niin talonpoika teki. Varjokohdat kutsuivat häntä jatkuvasti luokseen, mutta nyt hän ei kiinnittänyt niihin minkäänlaista huomiota. Toisessa tilanteessa ne olisivat häntä houkutelleet (ja ovatkin houkutelleet), mutta nyt hän ei voinut jättää työtään loikoillakseen varjossa. Huomenna voisi tehdä senkin, sillä varjot eivät minnekään katoa!

Kun hän näin kulki ja yritti vastustaa hellettä, hän astui vihannespuutarhaan ja näki niiden keskellä skandinaavin. Ensiksi hän hämmästyi niin, ettei ollut uskoa sitä todeksi. Skandinaavi nosti puutarhasta kaalinpäitä ja vei ne naaraspuhvelille. Hän kirmasi eloisasti, nosti kaalinpäitä ja vei ne taas puhvelille. Naaraspuhveli heilutti häntäänsä verkkaasti, jauhoi kaalinpäitä, ja katseli ulkomaalaista rauhanomaisesti ja hyväntahtoisesti.

Kun ulkomaalainen näki talonpojan, mies juoksi hänen luokseen, tarttui häntä kädestä ja vei puhvelin luo. Skandinaavi hymyili korvasta korvaan. Hän tarttui puhvelin häntään, kosketti nopeasti sitä korvista ja näytti meidän cerkazkilaisellemme missä ovat puhvelin utareet ja miten niistä tulee maitoa: Hän näytti myös missä ovat puhvelin kaviot, ja elein ja ilmein selitti, että kun puhveli kävelee se taivuttaa kopiensa polvista, ja vaikka sillä on hampaat, se ei pure. Samaan tyyliin hän selitti mihin tarkotukseen eläimen häntä on tarkoitettu. Meidän talonpoikamme katseli ulkomaalaista ja ajatteli, että ”Olen varmaan saanut auringon-pistoksen, ellen sitten ole saanut auringonpistosta ― että sillä vissiin!”

Sen jälkeen molemmat lähtivät Cerkazkia kohden, ja kun he saapuivat kylään, kaikki alkoi selvitä. Skandinaavi oli huomannut puhvelin tullessaan ulos autostansa, oli kuvannut sitä ja puhveli oli pitänyt siitä, ja myös hän oli pitänyt puhvelista ja lähtenyt sen perään. Puhveli oli kylpenyt joessa ja sitten mennyt syömään ruohoa, ja sitten kulkenut kaalinpäiden luo, ja siinä he olivat lopullisesti ystävystyneet kun hän oli alkanut kantaa puhvelille kaalinpäitä. Ja itse talonpoikakin oli nähnyt sen omilla silmillään, kuinka mies oli kasannut oikean kaalivuoren puhvelille. Tämä ele oli kukistanut puhvelin lopullisesti, ja se oli puolestaan antanut koskea häntäänsä ja katsoa mistä puhvelinmaito tulee, jne.

Kun he tulivat kylään, he tapasivat naiset jotka sanoivat talonpojalle, että nyt oli vuorostaan skandinaavitar ja kylän miehet kadonneet. He etsivät kaivolta ja sitten hävinneet jonnekin, naiset puolestaan olivat kääntäneet kylän ylösalaisin, mutteivät löytäneet heitä. ”He ovat hävinneet peltoon, ―sanoi talonpoika ― nyt kyllä löydän ne, kunhan vain vartioitte skandinaavia!” Hän heitti pyssyn olalleen keskittyneenä vastuulliseen ja vaikeaan tehtäväänsä.

3.
Skandinaavittaren ja kylän miesten löytämisen aika oli jo kulunut umpeen,
eikä ketään silti kuulunut. Skandinaavi pumppasi autonsa pyörät, koska heidän lapsensa olivat päästäneet niistä ilmat pois tällä välin. Naiset neuvottelivat keskenään ja päättivät lähteä etsimään miehiä, sillä voihan olla, että jotain ikävää oli kuitenkin sattunut. He lähtivät yhdessä eivätkä päässeet pitkällekään kun jo löysivät heidät ― joelta. Joessa kylpi skandinaavitar, vaalea kuin aurinko. Cerkazkilaiset parveilivat joen rannoilla, pitivät hänelle seuraa, ja saivat auringonpistoksen hänen loisteestaan. Myös talonpoika, pyssynsä nojaten, oli siellä.

Niin kaikki oli löydetty, ja matkalla miehet huutelivat naisille, ettei tarvitsisi niin hirveästi marmattaa, sillä mitäpä marmattamista tässä nyt oli! Täytyy ymmärtää, että ymmärrämme muitakin, emmekä ole heille vihaisia, sillä tuo ulkomaalainen, skandinaavi, on pohjoisen ihminen, ja he ovat Skandinaviassa aina lumessa ja jäässä, kaikki on valkeaa, ja siitä kaikesta valkeudesta tullessaan hän näki tuon tumman puhvelinaaraan, ja lähti sen perään.

Niin on aina ollut. Kun pohjoisen ihminen näkee eteläisen puhveli-naaraan, hän ei ainoastaan seuraa sen jälkiä, vaan jopa nostaa sille kaalinpäitä maasta. Cerkazkilaiset tuumivat yhdessä tullen yhteisymmärrykseen siitä, että hyvähän se oli, että Bulgaria on kansainvälinen matkailumaa, ja Cerkazki on keskellä Bulgariaa. Täten myös cerkazkilaiset maailmanlaajuisen turismin keskuksena ovat edesauttamassa matkailun kehittymistä, eivätkä estämässä sitä, niin kuin kylän naiset mielipiteillään.

Käännös Sirkku Okoye


Siirry sivulle