BULGARIAN VIESTI - Suomi-Bulgaria seuran jäsenlehti

Bulgarian viesti kertoo Bulgarian kulttuurista, taloudesta, historiasta, yhteiskunnallisista kysymyksistä, matkailusta - Bulgariasta ennen ja nyt. Lehdessä julkaistaan myös seuran jäsenosastojen kuulumisia ja tapahtumia. Lehteä toimitetaan jäsenistölle, mutta myös ministeriöille, kulttuuriyhdistyksille ja liike-elämän edustajille Suomessa ja Bulgariassa.

Toimitus

Sirkku Okoye, vastaava päätoimittaja, GSM 040  5768614, e-mail: sirkkuokoye@gmail.com
Maj-Lis Lehessalo, toimittaja + taitto, GSM 0400 900433, e-mail: mikki@lehessalo.com
Ritva Särkisilta, toimittaja, GSM 040 5389266, e-mail: sarrimar@netti.fi

Painopaikka:      Multiprint, Helsinki 200
9

Bulgarian Viesti 1/2009 sisältö (aiemmat Bulgarian viestit)
Jotain pyhää!, päätoimittaja Sirkku Terävä
Uusi toimintavuosi on alkanut hyvissä merkeissä, puheenjohtaja Tapani Salonen
Suomenkaartin jalanjäljillä Tonavalta Balkanin vuorille ja Traakian tasangoille, Osa 2, Pertti Lahermo
EU tuki Nabucco-kaasuputkea 250 milj. eurolla, Ritva Särkisilta
Bulgarian kuninkaan sikari, Ritva Särkisilta
Kutsu seuran vuosikokoukseen
Paperiaurinkoja ja pronssikatse Bulgariasta, Ritva Särkisilta
Kiitollisuudentunne, Kaija Tanskanen
30-vuotias YSL valmis uudistumaan, Ritva Särkisilta
Bulgarialais-suomalainen tulkkisanakirja, R.S.
Rozhenin vaellus- ja taideleiri, Seija K.


Tekijänimin julkaistut artikkelit edustavat kirjoittajiensa näkemyksiä. Toimitus pidättää itsellään oikeuden lyhentää ja muokata artikkeleita kirjoittajan suostumuksella.

 Jotain pyhää!


Hyvä ystäväni kysyi minulta, olenko kuullut miten Shopska-salaatti syntyi. Vastasin, että ”shopit” olivat muinoin Sofian alueella elänyttä paimenkansaa. jotka ovat keksineet yhdistää sirenen salaattiin. En edes tiedä, mistä tämän version olen kuullut, kun ystäväni puolestaan kertoi minulle, että hän oli kuullut, että Shopska-salaatti on vasta 1970-luvulla kehitelty propaganda-ase turisteja varten, jotta näille jäisi positiivinen mielikuva sosialistisesta Bulgariasta. Olin tästä salajuoniteoriasta niin järkyttynyt, että en kyennyt kuin tuhahtamaan ystävättärelleni. Myöhemmin kuvittelin mielessäni, miten läpi 1960-luvun Bulgarian kommunistisen puolueen elintarvikelaboratoriossa suoritettiin tieteellisiä koemaistiaisia ja maan parhaat gourmet-asiantuntijat valjastettiin tähän maailmanvalloitusprojektiin. Pöydän ja salaattikulhojen äärellä käytiin varmasti pitkällisiä keskusteluita, jopa väittelyitä, tästä makuhermoihin kohdistetusta täsmäaseesta, jotta länsimaisten turistien sydämet sulaisivat, ja he palaisivat aina vain hakemaan lisää Shopskaa. Olenko siis minäkin propagandan uhri?!

Ei, ei, ei! Vaikka olen kuullut mitä mielikuvituksellisimpia tarinoita bulgarialaisesta politiikasta kaikkina viime vuosikymmeninä, jotain pyhää on sentään oltava! Olkoon se Shopska. Onneksi Suomi-Bulgaria-seurassa on asiantuntemusta tämänkin asian suhteen, ja myöhemmin sain todistuksen eräältä jäseneltämme, että hän oli syönyt Shopskaa Sofiassa jo 1965! Itse olen viime vuosina törmännyt Shopska-nimiseen salaattiin (jotka ovat olleet ”sinne päin”) myös Pristinassa, Kosovossa, ja Maltalla Mellieha-nimisessä pikkukaupungissa. Olen myös kuullut, että Makedoniassa saa hyvää Shopskaa. Shopska siis valloittaa kuin valloittaakin Eurooppaa!

Tässä numerossa jatkuu kertomus Suomen kaartin osallisuudesta Bulgarian vapautukseen ja lisäksi tarjoamme mm. uutisia Bulgarian kaasukriisin ratkaisusta sekä seuramme jäsenen kertomus ikuisesta kiitollisuudesta, kahden ihmisen vilpittömästä ja pyyteettömästä kohtaamisesta.

Kaikille seuralaisille: Hyvää kevään alkua, kuten Bulgariassa
toivotetaan jo maaliskuun alussa!

Sirkku Terävä

ALKUUN
 Uusi toimintavuosi on alkanut hyvissä merkeissä

Hyvää alkanutta vuotta kaikille Suomi-Bulgaria-seuran jäsenille ja lehtemme lukijoille. Vuosi on alkanut kaikin puolin hyvissä merkeissä. Tammikuussa osallistuimme Matka 2009-messuille. Aiempien vuosien tapaan messuvieraita oli paljon, noin 86 000 - ja seuramme osasto oli suuren mielenkiinnon kohteena. Olemme joka vuosi osallistuneet vähän erilaisella ilmeellä. Tänä vuonna osastolle loivat kirkkaan ja dynaamisen ilmeen auringonkukat.

Helmikuussa vietimme Ystävyysseurojen liiton toiminnan 30. merkkipäivää kulttuurikeskus Caisassa. Tilaisuus oli lämminhenkinen. Kulttuuriannista huolehti Frunza, jonka esitykset välittivät vahvaa bulgarialaista viestiä. YSL:n hallituksessa istuu seuramme pitkä aikainen sihteeri Maija Boshkov.

Tavoitteena on tehdä tästä vuodesta rento. Emme ole laatineet aikaisempien vuosien kaltaista suunnitelmaa kulttuurivuodeksi, vaan keskitymme seuran perustoimintaan ja osastojen välisten yhteyksien lisäämiseen. Uskallan ennustaa, ettei tarkoitus ole kuitenkaan jäädä laakereille lepäilemään vaan tulemme vuodenmittaan näkymään ja kuulumaan eri tavoin.

Kuukausitapaamiset ovat olleet suosittuja. Bulgariassa käyneet ja sinne menoa suunnittelevat ihmiset ovat tulleet rohkeasti juttelemaan. Näistä tapaamisista on välillä juttua Bulgarian viestissä. Kirjoittajat ovat pyrkineet välittämään tapaamisten vaikutelmia niillekin, jotka eivät ole itse ehtineet paikalle.

Seuran hallitus jatkaa säännöllisiä kokouksiaan noin kerran kuukaudessa. Yhteistyömme kulttuurikeskus Caisan kanssa on sujunut erinomaisesti. Siitä kiitokset Caisan johtajalle Ahmed Akarille ja kulttuurisihteeri Merja Taivalantti-Boucghoulle. Suomi-Bulgaria-seuran vuosikokous pidetään 23. huhtikuuta klo 16:30 kulttuurikeskus Caisassa.

Suomen ja Bulgarian välillä löytyy toisinaan yllättäviä yhtäläisyyksiä. Niin tälläkin kertaa. Rekkajonot nimittäin eivät ole vain suomalaisten vitsaus vaan myös Bulgarian ja Kreikan rajalla on kärsitty pitkistä rekkajonoista. Aika näyttää, kummalla rajalla ongelma ratkeaa ennemmin. Minulla on asiasta kyllä oma veikkaukseni.

Toivotan lehtemme lukijoille jatkossakin hyviä pilkkikelejä ja ulkoilusäitä. Pidetään mieli virkeänä ja keho kunnossa. Seuran tilaisuuksissa tavataan suomalais-bulgarialaisen ystävyyden merkeissä. Tervetuloa!

Tapani Salonen

ALKUUN
 SUOMEN KAARTIN JALANJÄLJILLÄ TONAVALTA BALKANIN VUORILLE JA TRAAKIAN TASANGOLLE Osa 2.

Kohti Balkanin vuoria


Gorni Dăbnikin kaoottinen taistelu oli takana, lukuisat kaatuneet ja vielä lukuisammat haavoittuneet olivat poistuneet rivistä. Niinpä monet telttakunnat olivat pienentyneet ja usean teltan miehistö oli miltei kokonaan vaihtunut uudeksi. Taistelukentällä vietetyn kauhistuttavan yön jälkeen kaartilaiset siirtyivät viideksi päiväksi kylän itäpuolella olevalle kentälle. Sinne tuli määräys marssia vartiopalvelukseen noin penikulman päässä Plevenin valtatien varrella olevaan Dolni Dăbnikiin, jonka linnake oli vielä turkkilaisten hallussa. Turkkilaiset kuitenkin vetäytyivät kaikessa hiljaisuudessa Plevenin hyvin linnoitettuun kaupunkiin. Plevenin huolto oli nyt kokonaan katkaistu kun ensin Gorni Dăbnikin ja siitä Sofian suuntaan olevan Telishin ja myöhemmin Dolni Dăbnikin Sofian valtatietä varmistaneet linnakkeet olivat kukistuneet. Plevenin piirittäminen ei kuitenkaan enää ollut Kaartin armeijakunnan ja sen prikaatiin kuuluvan suomalaisen pataljoonan tehtävä.

Pataljoona viipyi Dolni Dăbnikin kylän edustan kentällä kaksi viikkoa. Täällä kenraali Gurko ja prikaatin komentaja kenraali Ellis, joka ei tuntenut kovin suurta sympatiaa suomalaisia kohtaan, kävivät tarkastamassa joukkoja. Keisari Aleksanteri II ja Romanian ruhtinas Carl I kävivät myös tervehtimässä suomalaisia. Keisari kiitti Gorni Dăbnikin taistelussa osoitetusta urhoollisuudesta ja nimitti pataljoonan komentajan eversti Ramsayn Semenovin kaartinrykmentin komentajaksi ja everstiluutnantti Procopén Permin jalkaväkirykmentistä kaartin suomalaispataljoonan komentajaksi, joka kuitenkin saapui joukko-osastoonsa vasta myöhemmin Balkanin vuorten tuolla puolen. Siihen asti pataljoonaa komensi everstiluutnantti Sundman.

Kun oltiin jo myöhäisessä syksyssä, ilmat olivat kylmiä ja öisin lämpötila saattoi laskea pakkasen puolelle. Vaatetus oli kovasti kulunut ja varavaatteet olivat jääneet rintaman taakse, mikä aiheutti sairastumisia avoimella koillis- ja pohjoistuulille alttiilla kentällä leiriytyneille kaartilaisille. Vatsatauti eli ”vatsuri” oli yleinen vitsaus. Miehet haikailivat pääsystä Balkanin vuorten eteläpuolelle, jossa kerrottiin olevan niin lämmin, että ruusut kukkivat talvellakin. Niinpä oltiin iloisia, kun vihdoin marraskuun 14 päivänä, liki 3 viikkoa Gorni Dăbnikin taistelun jälkeen, saatiin marssikäsky. Eräs kaartilainen, Sten Anders Wallin suomalaisen tark’ampujapataljoonan kolmannesta komppaniasta, kertoi muistiinpanoissaan vääpelin maininneen, että ”huomenaamulla lähdetään marssimaan kohti Konstantinopelia”. Oliko kaartilaisten tiedossa, että Venäjän päämääränä oli koko Turkin ja osmannien valtakunnan pääkaupunki? Leipää käskettiin ottaa mukaan 10 päiväksi ja patruunoita 80. Sofian kivetty valtatie oli hyvä marssia ja miehet olivat hyvällä puhetuulella, mutta monen oli mentävä marssin aikana ”vatsurin vuoksi ruiskaamaan” tien oheen. Noin kymmenen virstan marssin jälkeen pysähdyttiin lepäämään Gorni Dăbnikin linnakkeelle, jossa oli koettu kovia. Linnake on tyhjä, mutta taistelun jäljet olivat vielä nähtävissä. Marssin jatkuessa sinne tammimetsikköön jäivät suomalaisten kaartilaisten haudat, jonne kuitenkin jo vuonna 1881 kohosi nykyinen muistomerkki.

Marssi jatkui Sofian maantietä Telishin tyhjän turkkilaislinnakkeen ohi Radomirtsiin, johon leiriydyttiin pariksi päiväksi. Sieltä marssia jatkettiin hyvässä säässä kauniita syksyn värittämiä vuorisolia jokivartta seuraavaa tietä kohti Balkanin vuoria Petrevenen kautta Jablanitshan kylään, se on jo aivan Balkanin eli Stara Planinan vuorten juurella. Täällä vietettiin pari päivää tilapäisiä maavarustuksia rakentaen, vaikka niitä ei tarvittu. Nyt yöllä oli jo niin kova pakkanen, että vesiastiat olivat aamulla vahvassa jäässä. Seuraavassa majoituspaikassa eräästä venäläisten repimästä hirsirakennuksesta kaartilaiset saivat nuotio-puita, mikä olikin tarpeen, koska sää oli muuttunut sateiseksi ja miehet olivat märkiä.

Nykyinen valtatie Plevenistä Balkanin vuorille ja Sofiaan seuraa samoja jokilaaksoja kuin kaartin niitä marssiessa. Tätä tietä seurasi myös sotahistoriallisen seuran matkaryhmämme. Maisemat muuttuivat yhä jylhemmäksi mitä likimmäksi vuoriketjua tultiin ja vehreissä laaksoissa virtasi kirkasvetisiä jokia. Myös kaartilaisilla oli silmää luonnonkauneudelle. Tuohon aikaan tuskin kukaan värvätty kaartilainen, ehkä korkeampia upseereita lukuun ottamatta, oli matkustanut kotimaan ulkopuolelle ja nähnyt vuorimaita, joten näkymät olivat heille aivan uudenlaisia.

Suomen kaartin marssi jatkui muiden kaartin pataljoonien kanssa kohti Pravetsin vuoristokylää, josta turkkilaiset olivat kehittäneet lujan vuoristolinnoituksen. Pravetsin sijainti on komea syvässä vuorilaaksossa. Nykyinen moottoritie (avtomagistrala) Sofiasta Balkanin vuorten yli päättyy Pravetsiin (kuva). Tällä seikalla lienee yhteyttä siihen, että Pravetsissa syntyi myös sosialistisen Bulgarian pitkäaikainen ja viimeiseksi jäänyt valtionpäämies, vuoteen 1989 asti yksinvaltaisesti maata hallinnut Todor Zhivkov. Pravetsissa oli Bulgarian ensimmäinen tehdas, joka valmisti mikro-prosessoreita. Ensimmäinen henkilökohtainen pöytätietokone saikin nimekseen Pravets-82. Pravetsia suosivan politiikkansa vuoksi kiitolliset asukkaat pystyttivät hänen kunniaksi patsaan.

Pravetsin kylää lähestyttäessä kaksi kaartin prikaatin pataljoonaa oli käsketty saarrostamaan vuorilinnoitusta nousemalla jokilaakson vasenta rinnettä, kun Suomen kaarti eteni valtatietä. Pari tykkiä ammuslavetteineen kiskottiin korkealle jyrkkärinteiselle harjanteelle, josta ammuttiin turkkilaisten varustuksia kohti muutamia laukauksia. Yöllä kaartilaiset seisoivat vartiossa tykkien luona harjanteella, jonne turkkilaisten käsittämätön puhe kuului tyynessä yössä hyvin. Seuraavana aamuna kaarti eteni alas vuorenharjanteelta kohti turkkilaisten varustuksia, josta ammuttiin tykistöllä kymmenisen minuuttia. Tämän jälkeen Pravetsin asemista ei enää tykeillä ammuttu ja arveltiin turkkilaisten jo lähteneen asemistaan. Suomalaisten edetessä ketjussa kivisessä ja metsäisessä maastossa lähemmäksi varustuksia, vastaan saatiin kuitenkin rankka luotisade niin, että puiden oksia katkeili ja kuorenpalasia lenteli ilmassa. Myöhemmin varustuksilta kuului ammuntaa, kun sivustaliikkeitä tehneet venäläiset joukot olivat saapuneet turkkilaisten selustaan. Kun kaartilaiset seuraavana aamuna noustessaan nuotiotulilta lähtivät etenemään kohti turkkilaisten hyvin kaivettuja varustuksia, ne todettiin tyhjiksi. Saatettiin vain todeta, että monikaan ei olisi jäänyt henkiin, jos edellisenä päivänä kaartilaisten hyökkäystä olisi jatkettu ja turkkilaiset olisivat päättäneen jäädä asemiinsa. Näin oli vallattu yksi turkkilaisten vahvimmista vuorilinnoituksista ilman mieshukkaa. Suomen sotahistoriallisen seuran matkalla Plevenistä Sofiaan päivä alkoi kallistua iltaa kohti, joten emme ehtineet ajaa jokilaaksoa seuraavaa vanhaa tietä, jota Suomen kaarti kulki, ja tutustua lähemmin Pravetsiin vaan siirryimme moottoritietä suoraan seuraavalle kaartin taistelupaikalle Vracheshiin.

Kahdeksan päivää aikaisemmin Gorni Dâbnikissa saatu leipäannos oli lopussa ja lämmintä keittoakin oli saatu vain kahdesti useita päiviä aikaisemmin Jablanitshassa. Asiantilan korjaamiseksi muodostettiin 10-miehisiä aseistettuja komantoja, kuten silloin sanottiin, hankkimaan ruokatarvikkeita lähikylistä. Määräysten mukaan lampaista, maissista ja jauhoista mitä löydettiin, oli maksettava. Talonpojat olivat luonnollisesti haluttomia antamaan jo turkkilaisten verottamista niukoista varastoistaan. Eräs kunnon aliupseeri sanoikin mieluummin kuolevansa nälkään kun lähtevänsä uudelleen tällaiselle ryöstöretkelle. Tähän saakka päivät olivat olleet lämpimiä vaikka yöt olivat kylmät. Kun oli oltu kolme päivää Pravetsin kukkuloilla, iltayöllä puhkesi ankara lumimyrsky, joka vei vallihautojen suojaksi asetetut telttakankaat mennessään. Kaartilaiset kylmettyivät pahanpäiväisesti kyhjöttäessään suojahautojen pohjalla ja monia sairastuneita yritettiin hoitaa Pravetsin kylässä. Jonkin päivän kuluttua kaartin pataljoonat lähtivät marssimaan kohti Orhaniaa, nykyistä Botevgradia, joka sijaitsi laveassa laaksossa ennen Balkanin vuoriketjun korkeimpia huippuja. Moni kaartilainen oli jäänyt sairastupiin ja hankkiutui parhaansa mukaan joukko-osastonsa perään myöhemmin.

Kaartin saapuessa Orhanian suureen kylään kuultiin ensimmäisen kerran kirkonkellojen soittoa, mikä kiidätti ajatukset kotikonnuille. Marssia jatkettiin Orhaniasta muutaman kilometrin päässä kapeassa vuoristolaaksossa olevaan Vracheshin kylään. Perääntyvät turkkilaiset olivat jättäneet jälkeensä muonavaroja ja nyt vihdoin kaartilaiset saattoivat kyllikseen syödä turkkilaista keksileipää, riisiä, papuja ja jopa voita. Kun tuli tieto, että turkkilaiset olivat vielä kylän lähistöllä tykkeineen, suomalaisen pataljoonan neljä komppaniaa asetettiin vartioon kylän laidalla olevalle parin sadan metrin korkuiselle vuorelle, jonne kaivettiin asemat. Vuorella kaarti joutui rajun myrskyn kouriin, joka pyyhkäisi tuhkat ja kekäleet nuotioista ja kaatoi suuria puita juurineen. Seuraavana päivänä myrskyn laannuttua tykeillä ammuttiin muutaman kilometrin päässä siintävään turkkilaisten leiriin. Kaarti vietti vuorella liki kolme kurjaa ja viluista viikkoa. Vuorta alettiinkin kutsua nimellä Suomen vuori, Finskij Gora. Sotahistoriallisen seuran saapuessa Vracheshin kylään, ilta oli jo pimenemässä .
Sitä paitsi vanha kaartin käyttämä maantie oli niin huonossa kunnossa, että ei ollut mahdollista käydä aivan lähellä olevalla Suomen vuorella. Jäi myös epäselväksi ovatko paikalliset asukkaat tunteneet vuorta tällä niemellä.

Trossi, kuten pataljoonan kuormastoa silloin kutsuttiin, saapui vihdoin kylään ja miehet saivat soppa- ja liha-annoksensa ja joskus jopa läskiä naudanlihan ohella. Vartiopalvelus Suomen vuorella oli ylen raskasta, kun jouduttiin olemaan valveilla jopa 3 vuorokautta yhteen menoon. Turkkilaiset eivät kuitenkaan tehneet hyökkäyksiä. Saatiin selville, että heillä oli suurempia joukkoja noin 15 kilometrin päässä Arabakonak nimisessä kapeassa vaikeasti vallattavassa vuorisolassa, jonka kautta silloinen maantie Sofiaan kulki. Nykyinen moottoritie kulkee korkeammalla rinteellä ja puhkaisee korkeimmat huiput tunnelien kautta.
Suomen vuorella kaartille ilmoitettiin joulukuun 11 päivänä, että kuukausia Plevenissä saarroksissa olleet urhean Osman Pashan joukot olivat antautuneet epäonnistuneen ulos-murtoyrityksen päätteeksi. Tieto aiheutti niin suuren riemun ja hurraahuudot, että turkkilaiset nousivat ampumahaudoistaan suurin joukoin hämmästelemään. Tämä oli sodan käännepiste ja nyt turkkilaiset jatkuvasti perääntyivät kaikilla rintamilla. Moni kaartilainen arveli sodan pian loppuvan ja kotiin pääsyn koittavan, mutta toivo oli turha. Pahin oli vielä edessä, kun sää oli muuttunut hyytävän kylmäksi. Satoi jäätävää vettä ja lunta, välillä myrskysi ja pakkasta mitattiin olleen kylmimpänä päivänä -23 ˚C. Usein sankka sumu peitti vuoret näkyvistä. Yövyttiin tulilla ja risukojuissa, useimmat teltat olivat jo kokonaan hajonneet ja hävinneet. Vaatteet olivat puhki kuluneita, kun ne olivat olleet päällä Helsingistä lähtien. Saappaat olivat puhki kuluneita, vaihtovaatteita ei ollut ja leiritulilla aivan mustiksi muuttuneet miehet eivät olleet voineet peseytyä aikoihin. Varsinaiset talvivaatteet puuttuivat kokonaan ja voitiin vain haikailla niitä varasaappaita ja -vaatteita, jotka oli kenraali Gurkon määräyksestä jätetty kuormastoon etenemisen nopeuttamiseksi jo ennen Gorni Dâbnikin taistelua. Suomesta syksyllä lähetettyjen villa-vaateita ja -sukkia ei saatu kun vasta paljon myöhemmin Sofiasta lähdettyä, jolloin kylmä ei enää ollut suurin ongelma. Nykysuomalainen ei saata kuin hämmästellä miten sitkeä, vähään tyytyvä ja tottelevainen 1800-luvun talonpoika oli ja miten vähän ylin sodanjohto tunsi vastuuta joukkojensa hyvinvoinnista.

Jouluaaton aattona pataljoona sai vihdoin käskyn tulla alas Suomen vuorelta, jossa komppania kerrallaan oli pidetty vartiota liki kolme viikkoa. Vracheshin kylässä kaikki talot olivat täynnä Plevenin piirityksestä vapautuneita venäläisiä joukkoja, joten suomalaiset joutuivat majoittumaan miten kukin taisi taivasalle, ulkovajoihin ja tyhjiin eläinsuojiin. Jouluaattona erään vajan raskas liuske-kivikatto romahti miesten päälle ja Löfbacka niminen kaartilainen kuoli heti ja toinen nimeltään Salmi pian kenttäsairaalassa. Löfbacka haudattiin Suomen vuoren juurelle, jossa hänen maalliset jäännöksensä ovat hävinneet Bulgarian maaperään. Jouluiltana taivas kirkastui ja tähtitaivas näyttäytyi juhlavana vuorten yllä. Pataljoona asettui riviin kylän viereiselle kentälle. Soittokunta soitti virren ja pastori puhui sanoen, että me vietämme joulua kaukana syntymämaastamme ja omaisistamme, mutta sama taivas ja tähdet loistavat siellä kotomaassamme oleville kuin meillekin, jotka täällä vieraalla maalla vietämme Vapahtajamme syntymän muistoa. Hartaushetken jälkeen pataljoonalle tarjottiin ryyppy viinaa, läskiannos ja riisiryynipuuroa. Se oli oiva jouluillallinen, jonka pataljoonan lääkäri Wahlberg oli jostain onnistunut hankkimaan. Käsky oli tullut, että huomenna joulupäivänä lähdetään nousemaan yli Balkanin vuorten etelään ja toivottavasti lämpöisempiin huoneisiin ja seutuihin.

Yli Balkanin vuorten

Joulupäivän aamulla saatiin käsky täyttää leipäpussit kuormasta kuudeksi päiväksi. Se oli viimeinen kerta kun saatiin Helsingistä ruislimpuista valmistettuja korppuja. Oli kirpeä pakkanen ja vuoren huiput peitti sumu, jonka läpi hohti aurinko. Kun kaarti lähti marssimaan valtatietä Arabakonakin solan suuntaan, kaartin armeijakuntaa komentava kenraali Gurko ratsasti joukkojen ohi ja tervehti suomalaisia tutulla tavallaan ”starova finni”. Solassa turkkilaiset estivät venäläisten etenemisen niin, että kaartilaiset joutuivat pysähtymään muutaman kilometrin marssin jälkeen tien vierelle. Jälleen puhkesi myrsky ja satoi vettä, joka sulatti puolen metrin paksuista lumipeitettä. Tienvarren jalavista ja poppeleista kuivat oksat oli jo tarkkaan karsittu ja tuoreita oksia oli vaikea saada syttymään laaksoa pitkin puhaltavassa kovassa tuulessa. Kurjissa olosuhteissa jouduttiin viettämään kaksi päivää kunnes kolmantena päivänä tuli käsky jatkaa marssia. Muutaman kilometrin jälkeen käännyttiin valtatieltä oikealle kapeaan vuorisolaan, jonne asetuttiin yöksi. Tuulensuojaisella paikalla oli runsaasti kuivuneita puita, joten saatettiin tehdä kunnon nuotiot.

Turkkilaisten muodostama tulppa Arabakonakin solassa ei vielä ollut purkautunut, joten alettiin valmistella kulkureittiä suoraan vuorten yli. Aamulla myös suomalaispataljoona aloitti kierrellen nousun vuorille prikaatin muiden tark’ampujapataljoonien kanssa. Paksun lumen peittämiä rinteitä ylös raahattiin myös tykkejä ja miehet saivat kannettavakseen herkästi räjähtäviä tykin ammuksia yhden kukin. Kuormahevosia ja härkiä talutettiin mukana. Lunta alkoi tuiskuta ja tuuli yltyi jälleen myrskyksi. Pimeän tultua oltiin vuoren huipulla, jossa jopa puolentoista metrin syvyiseen lumeen kaivettiin kuopat nuotioille. Kun tulet oli saatu viritetyksi tuli käsky, että suomalaisten piti käydä kiskomassa eräs venäläisiltä rinteeseen lumen sekaan jäänyt tykki lavetteineen ylös harjanteelle. Harmistuneet miehet sadattelivat ”tädin poikia, kun eivät viitsineet vetää tykkiä harjanteelle asti”. Nuotion ympärillä ei voitu nukkua ja vuorotellen noudettiin kuivia puiden oksia tuleen. Ne jotka eivät suostuneet puita hakemaan, käskettiin pois tulen äärestä.

Seuraavana aamuna miehiä nousi lumen alta ja joukot alkoivat laskea alas vuorten eteläistä rinnettä. Vuorilta avautui komeat maisemat vuoriston yli ja etelään Sofian laaksoon. Suomalainen pataljoona kuljetti alas myös kaksi tykkiä lavetteineen, eikä se ollut helpompaa kuin ylös hilaaminenkaan. Piti pitää varansa, etteivät tykit ryöstäytyneet omille tielleen jyrkällä rinteellä. Laskeutuminen alas oli hidasta kun joukot ruuhkautuivat kapealla uralla. Oli jälleen alkanut tuulla ja pyryttää lunta. Paikoin kulku oli melkoista laskettelua, mutta muuta vahinkoa ei sattunut kuin että muutamalta kaartilaiselta repesi housujen lahkeet. Näin parissa päivässä ylitettiin koko sotaretken aikana kohdatut korkeimmat vuoret. Vuorilta laskeuduttua tultiin Tsharjakin vuoristokylään. Tämä lienee sama paikka kuin nykykartalla oleva Churek. Seuraavana päivänä matka jatkui Taskisen nimiseen kylään (mahdollisesti nykyinen Sarantsi tai Osoitsa?), jossa tavoitettiin jälleen silloinen Sofian valtatie. Kylässä olleet turkkilaiset vetäytyivät pian jättäen sairaat jälkeensä. Kylässä yövyttiin puolen metrin paksuiseen lumeen kaivetuissa kuopissa, joiden pohjalle asetettiin kylästä löydettyjä olkia. Näin oli ylitetty Suomen kansan muistiperinteessä säilyneet Balkanin vuoret, joilla todella oli paljon kärsitty vilua ja nälkää ja päästy Arabakonakin solaa puolustaneiden turkkilaisten ohi heidän selustaansa. Helsingistä lähdettyä suomalaisen tark’ampujapataljoonan neljässä komppaniassa oli ollut liki 200 miestä kussakin, mutta nyt vahvuudet olivat vain 85-90 miestä. Kaatuneita ei ollut kuin muutamia kymmeniä, haavoittuneita oli enemmän, mutta suurin osa oli jäänyt joukosta sairastuttuaan. Nyt kun Balkanin vuoret olivat takana ja edessä siinsi jo Sofian laakso, kaartilaiset saattoivat odottaa helpompia aikoja.

Tammikuun 1 päivänä saatiin käsky marssia kiireesti itään Arabakonakin solasta vetäytyvien turkkilaisten perään Dolno Kamartsia kohti. Useita tunteja marssittuaan kaarti asettautui ketjuun ja eteni kohti kylää ja kohta sieltä kuului torven soitto, mikä oli merkkinä turkkilaisten alkavasta perääntymisestä. Laukausten vaihto oli ajoittain kiivasta paljon suomalaista pataljoonaa suuremman turkkilaisten joukon kanssa, mutta muutama tykin laukaus karkotti heidät matkoihinsa. Dolno Kamartsin kylän valtaukseen osallistui myös venäläinen pataljoona ja suomalaiset eivät kärsineet tappioita. Miehistölle ostettiin kylästä pari sikaa ja perunoita. Kukin saattoi valmistaa perunasupukeiton tai keittää perunat ja läski erikseen. Tämä oli ainoa kerta kun saatiin perunoita, joita harvoin viljeltiin, tärkein viljelyskasvi oli maissi.

Venäläisten yksiköiden jatkaessa turkkilaisten takaa-ajoa itään, suomalaiset saivat palata takaisin Taskisen kylään. Nukkumaan paneuduttiin edellisellä kerralla kaivettuihin kuoppiin, mutta unesta ei tullut pitkä, kun jo pian puolen yön jälkeen miehet herätettiin ja saivat käskyn edetä länteen Sofian suuntaan. Miehet suo-rastaan torkkuivat kävellessään tähtikirkkaassa aamuyössä ja auringon noustessa taivaanrannan takaa suomalainen pataljoona saapui lähelle Iskerjokea. Täällä venäläiset kärkijoukot olivat edellisenä päivänä kahakoineet Sofiaan perääntyvien turkkilaisten kanssa. Kaartilaiset keräsivät oksia ja varpuja teenkeittotulia varten ja joka miehellä oli naama ja kädet pikiintyneet aivan mustiksi kuin neekerillä. Olihan kulunut useita kuukausia siitä, kun oli voitu kunnolla peseytyä. Lyhyen levon jälkeen tark’ampujaprikaati, johon suomalainen pataljoonakin kuului, lähti marssimaan molemmin puolin Iskerjokea olevaa Vrazhdebnan kylää kohti, sinne turkkilaiset olivat asettuneet asemiin.

Venäläiset aloittivat ammuskelun joen toisella puolella olevia turkkilaisten kanssa, kunnes patruunat loppuivat. Silloin suomalainen pataljoona lähti etenemään. Perääntyvät turkkilaiset sytyttivät kylän taloja ja joen yli rakennetun katoksella ja porteilla varustetun sillan palamaan, jolloin suomalaiset ryntäsivät Islerjoen jään yli kylään sekä sillalle saadenkin tulen sammumaan kylän ukkojen avustaessa veden kannossa kattiloin ja ämpärein. Turkkilaiset lähtivät niin joutuisasti, että heidän lihakattilansa vielä porisivat ampumakaivantojen pohjalla. Venäläinen kenraali kiitti kylän laidalla riviin asettautuneita suomalaisia joukkoja siitä, että olivat ensimmäisinä hyökänneet kylään ja sammuttaneet palavan sillan. Palkkioksi siitä saatte majoittua kylän rakennuksiin yöksi. Se oli etuoikeus, kun kylään myöhemmin kerääntyi tuhansia venäläisiä sotilaita. Vrazhdebnan taistelussa ei kaatunut tai haavoittunut yhtäkään suoma-laista, vain yksi torvensoittaja sai tönäyksen, kun luoti katkaisi olkaimen hänen sinellistä (sotilaan paksu ja pitkä päällystakki). Tyypillisessä maatalossa oli maalattia ja väli-seinällä erotettu eläinsuoja ja tulisija. Usein tuvassa yöpyivät myös talon emäntä ja isäntä. Yöllä venäläiset pyrkivät erääseen taloon varastamaan lampaita, mutta suomalaiset karkottivat joukolla varkaat, jotka manailivat ”saatanan suomalaiset”. Vrazhdebnan
kylä on nykyisen Sofian esikaupunkia ja aivan Sofian uudenaikaisen lentokentän pohjois-puolella. Muistona paikalla olleesta kylästä on Iskerjoen länsipuolella olevassa kaupungin-osassa Vrazhdebnakatu.

Aamulla päivän jo sarastaessa erään talon emäntä tarjosi miehille suuressa kupari-kattilassa kaalikeittoa, jossa on runsaasti lampaanlihaa. Illalla suomalainen pataljoona lähti muun prikaatin mukana marssimaan Sofiaa kohti. Yöllä kuljettiin matalia mäkiä ja tasankoja aivan lähelle silloista Sofiaa, ja pysähdyttiin aamuteelle. Aamulla marssittiin vielä muutama kilometri eräälle ylängön rinteelle, jonka juurella tasangolla näkyi Sofia vain muutaman kilometrin päässä. Paikalle saapuivat myös prikaatin muut kolme venäläistä pataljoonaa. Siinä odoteltiin useita tunteja, kunnes kaupungista saapui pari porvaria neuvottelemaan päälliköiden kanssa. Turkkilaiset olivat jo poistuneet kaupungista ja siellä vallitsi sekasorto roskaväen ryöstellessä ja murhatessa. Ratsuväki lähetettiin heti pitämään järjestystä ja muutaman tunnin kuluttua myös pataljoonat saivat marssia kaupunkiin. Soittokunnat ja laulajat komennettiin pataljoonien kärkeen ja illan pimetessä myös suomalainen pataljoona marssi kaupunkiin. Kadut olivat pimeät eikä ihmisiä liikkunut ulkona. Laukauksia kuului sieltä täältä. Suomalaiset majoitettiin taloihin, eikä annettu lupaa poistua kaupungille.

Sofiassa voitiin majoittua kunnon taloissa, mikä oli suuri helpotus miehille, jotka olivat kuukausia majoittuneet taivasalla maakuopissa ja lumessa. Kaartilaiset suorittivat vartiopalvelusta kaupungin laidalla Filippopeliin johtavalla tiellä. Kaupungille kaartilaiset päästettiin vasta olojen rauhoituttua. Tästä johtuen itse Sofian kaupunkia on kuvattu kaartilaisten sotamuisteluissa vain vähän. Aikalaiskuvauksen mukaan kaupungin yleis-ilme oli ”tykkänään turkkilainen”. ”Kadut olivat vääriä, ahtaita ja osaksi huonosti, osaksi ei ollenkaan kivillä lasketut”. Asuinhuoneet olivat tavallisesti pihan puolella, jossa oli myös puutarhoja ja kukkaistutuksia. Kadun puolella oli enimmäkseen vajoja ja lauta-aitoja, joten ”kadulla käveleminen ei tarjonnut mitään miellyttävää vaihtelevaisuutta”. Jo roomalaisten ajalta neljänneltä vuosisadalta peräisin oleva Pyhän Yrjön ”Rotonda” ja hieman nuorempi Pyhän Sofian kirkko olivat silloin jo olemassa, mutta näistä ei ole mainintoja.

Aleksanteri Nevskin suuri ortodoksinen katedraali, joka pystytettiin Venäjän-Turkin sodassa Bulgarian vapauden puolesta kaatuneiden venäläisten sotureiden muistolle, valmistui lopullisesti vasta vuonna 1912. Sofia on Plevenin ja Helsingin ohella harvoja kaupunkeja, jossa on Aleksanteri II:n, Venäjän-Turkin sodan ylipäällikön patsas. Italialaisen kuvanveistäjän Arnoldo Zocchin veistämä patsas pystytettiin vuonna 1903. Samoin kuin Suomessa, Bulgariassa Aleksanteria pidetään vapauttaja-tsaarina, Tzar Osvoboditel. Patsas on samannimisen bulevardin varrella.

Näin oli henkivartiokaartin suomalainen tark’ampujapataljoona, jota sittemmin Suomen kaartiksi kutsuttiin, saavuttanut Venäjän-Turkin sodassa yhden päätavoitteistaan. Oltiin kuitenkin kaukana kotoa Bulgarian sisäosissa ja sota jatkui vielä. Kylmän talven alkaessa vähitellen hellittää, uudenlaisia kärsimyksiä oli edessä. Suomen sotahistoriallinen seura jatkoi matkaansa kaartin jalan-jäljillä vielä Sredna Gora-vuorten yli Traakian tasangolle aina Filippopeliin, nykyiseen Plovdiviin asti. Tätä sotaretken vaihetta ja mitä me siellä näimme, kuvataan vain lyhyesti.

Traakian tasangolle ja Konstantinopolin porteille

Tammikuun 9 päivänä kaarti aloitti pitkän marssinsa Filippopelin tietä Traakian tasangolle. Illalla kaartin saavuttua erääseen kylään, sinne oli saapunut muutama kuorma, jossa oli kauan odotettuja Suomesta lähetettyjä villavaatteita, sukkia saappaita ja postia. Sen aikaisia asenteita kuvaa, että upseerit saivat kaikki heille lähetyt tavarat, mutta tavalliselle sotamiehelle ei kuljetus-vaikeuksien vuoksi annettu kuin aivan välttämätön, mikä seikka herätti oikeutettua nurja-mielisyyttä. Monia marssireitin paikkakuntia ei enää löydy kartalta ja nykyinen moottoritie puhkaisee seudut ja vuoristosolat suoraan kohti Filippopelia, nykyistä Plovdivia. Suurimpia kaartin reitille osuvia asutuskeskuksia ovat Ihtiman ja Tatar Pazardzhik, nykyinen Pazardzhik. Marssin alkuvaiheessa jouduttiin lumimyrskyyn, joka teki vuoristoisen taipaleen vaikeaksi edetä miehille, tykeille ja kuormastolle. Trajanuksen porttina tunnetun vuoristo-taipaleen ohittaa nykyään mukavasti moottoritietä. Pazardzhikissä saatiin kosketus perääntyviin turkkilaisiin, jotka olivat sytyttämässä kaupungin taloja tuleen. Sotahistoriallinen seura ajoi pysähtymättä läpi tämän historiallisen tataarien markkinapaikan, jota nykyään kutsutaan lukuisan romaaniväestön vuoksi ”mustalaisten pääkaupungiksi”.

Marssi jatkui Filippopelin valtatietä kunnes tultiin oikealla virtaavalle liki 100 metriä leveälle Maritsa-joelle, joka on suurin Traakian tasangon läpi virtaava joki. Joen partaalla pataljoonan uusi päällikkö eversti Procopé, joka oli liittynyt suomalaiseen joukko-osastoon jonkin matkaa Sofiasta marssittua, tapasi venäläisen kreivi Shuvalovin, joka sanoi venäjäksi ”te suomalaiset kuulutte olevan tottuneita kalamiehiä, niin olette kai myös tottuneita uimaan”. Eversti nyökytti päätään ja määräsi ”näyttäkää nyt, että olette suomalaisia”. Hyytävän kylmä jääsohjoinen vesi ulottui kainaloihin, mutta Maritsa-joen yli mentiin. Koska oltiin jo lähellä Filippopelia, turkkilaiset olivat lähistöllä. Jonkin matkan päässä kohdattiin Konstantinopoliin menevä rautatie, jonka penkan taakse jäätiin asemiin, ja vastattiin harvakseen turkkilaisten kivääri-tuleen. Auringon laskettua märät vaatteet alkoivat jäätyä kopperoiksi, mikä aiheutti vakavan tilanteen. Adalkiöi nimisessä tyhjässä kylässä, lähellä nykyistä Stambolijskiä saatettiin sytyttää suuret nuotiot ja majoittua taloihin, mikä pelasti miehet paleltumiselta. Kummallista kyllä monen sotilaan pahasti hiertyneet jalat paranivat tämän kylmän kylvyn jälkeen. Erään talon vajasta löytyi sammio viiniä, jota miehet pienissä astioissa lämmittivät – eläessään ei viini heille ollut enemmän tarpeen kuin tuona tammikuun 14 päivän iltana. Vielä aamulla jotkut miehet olivat pienessä hiprakassa ja leikkituulella. Filippopelin kaupungin länsipuolella kahakoitiin vielä jonkin päivän ajan, kunnes tammikuun 18 päivänä marssittiin liehuvin lipuin ja torvisoiton tahdissa kaupunkiin. Kaduille oli kerääntynyt kirjava ja monikielinen joukko asukkaita. Maritsa-joen pohjoispuolelle eräällä viinitarhojen ympäröivälle kummulle on kohotettu kaksi muistoristiä Maritsa-joella kaatuneiden sotilaiden muistoksi. Filippopel, nykyinen Plovdiv, on historiallinen kaupunki, jossa on jäljellä monia roomalais-ajan muistomerkkejä. Kaupunki on rakennettu usealle jyrkälle syeniittikalliomäelle, mikä yhdessä historiallisen kaupunkikuvan ohella tekee siitä yhden Bulgarian kuvauksellisimmista matkailukohteista. Myös kaartilaisten mielestä se näytti varsin somalta, kun sitä katseli rautatie-aseman suunnalta.

Suomen sotahistoriallisen seuran retket Bulgariassa päättyivät Plovdiviin, josta palattiin Sofiaan. Suomalaisten tark’ampujien pitkä marssi jatkui vielä Adrianopeliin eli nykyiseen Turkin Edirneen ja edelleen San Stefanoon, noin kymmenen kilometrin päähän Konstantinopolin vanhoilta muureilta, jonne saavuttiin 24 päivänä helmikuuta. San Stefano, sittemmin Jesilköy, on jäänyt valtavien Istanbulin esikaupunkialueiden ja lento-kentän alle. Tänne lähelle sinisen Marmaranmeren rantaa majoituttiin pariksi kuukaudeksi ja mäen töyräälle kaivettuun kuoppaan rakennettiin jopa sauna. Rauha solmittiin San Stefanossa 3 päivänä maaliskuuta. Talven myrskyt ja pakkaset olivat vaihtuneet helteisiin ja mielialaa koettelevaan epätietoiseen kotimatkan odotteluun. Vaikka lumi ja pakkanen ei ollut miehiä kaatanut, helle osoittautui vaarallisemmaksi. Suuri joukko kaartilaisia oli sairastunut lavantautiin ja osan oli jäätävä kurjiin sairaaloihin, kun suomalainen pataljoona vihdoin lähti laivalla 23 päivänä huhtikuuta kohti Mustanmeren Odessaan. Sieltä matka jatkui junalla läpi koko läntisen Venäjän Helsinkiin, jonne saavuttiin toukokuun 9 päivänä. Jo Viipurissa oli juhlittu kaartilaisia ja juna pysähtyi Helsingissä eläintarhaan Töölönlahdelle viettävän kentän reunaan. Soturit riensivät nykyistä paljon matalammalta ratapenkalta kentälle katettujen pöytien ääreen ja tapaamaan omaisiaan ja tuttujaan. Aterian jälkeen kaarti marssi soittokunnan jäljessä kaiken huomion kohteena vanhan ylioppilastalon editse Kaartin kasarmeille, mistä se oli lähtenyt 8 kuukautta aikaisemmin.
Venäjän-Turkin sota ja henkivartiokaartin suomalaisen tark’ampujapataljoonan osallistuminen siihen jätti pysyvän muiston kansan-perinteeseen. Koskaan aikaisemmin Suomen joukkoja ei ollut taistellut niin kaukana kotirannoilta. Tämä sota, jonka ylipäällikkönä oli kansan suuresti arvostama tsaari Aleksanteri II, oli ”hyvä sota”. Sitä ennen eikä sen jälkeen ylin johto painottanut niin voimakkaasti eettisiä arvoja, kuten paikallisten asukkaiden hyvää kohtelua, heiltä saatujen ruoka-tarvikkeiden maksamista sekä tiukkaa varastelun ja ryöstöjen kieltoa kovine rangaistuksineen. Vaikka Venäjän tavoitteena oli imperiumin vallan ulottaminen kauemmaksi Mustalle merelle ja Bosborin salmeen asti, lopputuloksena oli kuitenkin Bulgarian vapautuminen Turkin sorrosta ja kehitys kohti itsenäisyyttä.

Kirjallisuutta

Tämän kirjoituksen lähteet on mainittu saman tekijän kirjoituksessa Bulgarian viestissä 3-2008 sekä Teuvo Laitilan kirjoituksessa Bulgarian viestissä 2-2008

Pertti Lahermo

ALKUUN
 Kaasukriisin seurauksena useita putkia Bulgariaan?
EU tuki Nabucco-kaasuputkea 250 milj. eurolla

EU on päättänyt tammikuun lopulla myöntää 250 miljonaa euroa Nabucco-kaasuputken rakentamiseen. Tämä Turkin kautta ja Bulgarian lävitse kulkeva putki pystyisi tuomaan 31 mrd. kuutiometriä kaasua Kaukasian ja Keski-Aasian alueen kaasukentiltä EU:n alueelle.
Päätöstä kiirehti Venäjän ja Ukrainan välinen kaasukiista, jonka seurauksena osa EU-maista kärsi kaasun puutteesta. Aikataulun mukaan putki valmistuisi 2015.


Bulgariaa kaasupula koetteli ankarammin kuin muita EU-maita. Isoissa kaupungeissa paleltiin, kun riittävästi kaasua ei saatu maahan. Asia ylitti jopa suomalaisiakin uutiskynnyksiä.

Nabuccon pituus on 3300 km. Se pystyisi kuljettamaan 31 mrd. kuutiometriä kaasua. Vielä ei tietoa, mistä tämä määrä kaasua saataisiin. Azerbadzhanilla on kyky toimittaa arviolta kolmasosasta tai enintään puolet tuosta määrästä - mistä seuraa, että kaasua tarvitaan myös Turkmenistanista ja ehkä Iranistakin.

Putken arvioitu hinta on 7,9 mrd. euroa. Tällä hetkellä hankkeella on osakkainaan saksalainen, itävaltalainen, unkarilainen, romanialainen, turkkilainen sekä bulgaria-lainen kaasuyhtiö. Bulgarialainen osakas on Bulgargaz.

Bulgargazin lisäksi maassa on Overgaz-niminen kaasuyhtiö, jota Venäjän Gazprom on venäläisen Vremja Novostei-lehden mu-kaan ostamassa joko kokonaan tai osin. Sillä Gazpromilla on kilpaileva suunnitelma Bulgarian halki kulkevasta kaasuputkesta, jolla venäläistä kaasua saataisiin EU:n alueelle sivuuttamalla Ukraina. Putki kulkisi Mustanmeren halki Bulgariaan ja edelleen EU:n alueelle.

Ritva Särkisilta

ALKUUN
 Bulgarian kuninkaan sikari

Kaliman perheellä Valkeakosken Tarttilassa on arvokkaana sukumuistona Bulgarian kuningas Ferdinandin omakätisellä nimikirjoituksella varustettu valokuva. Ja melkein kuninkaan sikarikin...


Taiteilija Klaus Kalima kertoo tarinan:
Hänen isänsä Jalo Kalima oli 1918 Svinhufvudin ns. itsenäisyyssenaatin käännös-toimiston päällikkönä Vaasassa. Senaatti - siis hallitus - oli paennut Pohjanmaalle punaisten hallussa olevasta Helsingistä. Se-naatti päätti lähettää eri maihin valtuus-kuntia pyytämään Suomen ja hallituksen itsenäisyyden tunnustamista. Bulgariaan lähtevään valtuuskuntaan valittiin kolme slavistia, Jalo Kaliman lisäksi professori J.J. Mikkola ja tohtori Viljo Mansikka.

Myös Bulgaria oli siihen aikaan sodassa ja kuningas Ferdinandin hallintopaikka oli siirretty vuoristoon suojaan. Kuningas otti suomalaiset siellä sydämellisesti ja vieraan-varaisesti vastaan ja Jalo Kalima kuvasi kuningasta myöhemmin hyvin sympaattiseksi henkilöksi. Valtuuskunta kävi kuninkaan puheilla useampaankin kertaan. Muistoksi käynneistä Jalo Kalima sai em. valo-kuvan. Kuningas tarjosi vieraille myös sikarit, mutta koska Kalima ei ollut sikarin-polttajia, hän toi sikarin muistona kotiin.
Bulgaria tunnusti Suomen valtion samana vuonna ja solmi myös diplomaattiset suhteet - niiden 90-vuotista taivaltahan juhlittiin Kansallisarkistossa marraskuussa, kuten Bulgarian Viestistäkin on voitu lukea.

Sisällissodan päättymisen jälkeen Kalimat muuttivat Porvooseen. Jalo Kalima kertoi vieraille usein Bulgarian vierailusta ja näytti kuninkaalta saatua kuvaa sekä - kuten pikku-Klaus pani merkille - otti pöytälaatikosta esille myös sikarin. Klaus oli ehkä neljän, kun kiusaus kävi ylivoimaiseksi. Hän otti sikarin ja tulitikkuja ja meni kirjahyllyn takana olevaan suojaiseen koloon. Ensin sikari ei meinannut syttyä, mutta sitten se alkoi toisesta päästä palaa ja poika ehti vetää pari haikua ennen kuin äiti huusi häntä mukaansa ostoksille. Pakko oli noudattaa äidin kehotusta ja sikari - ehkä syyllisyydentunnostakin - tipahti jonnekin. Kun sekä äiti ja poika olivat saaneet päällysvaatteet päälleen ja päässeet kadulle, niin Klausilta tuli oksennus. Äiti säikähti ja päätti, että sairas poika viedään takaisin kotiin. Siellä hän huomasi, että kirjahyllyn takaa tuli savua. Parketti oli alkanut kyteä sille pudonneesta palavasta sikarista. Koska kolo oli äidille liian pieni, Klaus sai mennä vesiastian kanssa sammuttelemaan parkettia ja sikaria.

Kuninkaan sikari säilyi kyllä vähän palaneenakin suvussa, oli olemassa vielä Klaus Kaliman ylioppilaaksi kirjoittamisen aikoihinkin, mutta on nyttemmin hävinnyt. Kuninkaan muotokuva sen sijaan perheellä on edelleen jäljellä arvokkaana muistona.

Jalo Kalima oli alunperin fennougristi. 1917 hänet valittiin hoitamaan Kazanin yliopiston fennougristiikan oppituolia - se oli muuten ainoa laatuaan Venäjällä - mutta ura loppui vallankumoukseen. Helsingin yliopiston slavistiikan professorina Kalima toimi vuodet 1935-52.
Ritva Särkisilta

ALKUUN
 Kutsu
Suomi-Bulgaria-seuran
vuosikokoukseen
23. huhtikuuta klo 16:30
kulttuurikeskus Caisassa.
Mikonkatu 17, 00100 Helsinki

ALKUUN
 Suomalais-bulgarialainen taideprojekti etenee:
Paperiaurinkoja ja pronssikatse Bulgariasta

Suomalais-bulgarialainen kuvataideprojekti, jolla vuosina 2008-2010 esitellään kummassakin maassa neljän taiteilijan tuotantoa, oli joulukuussa ehtinyt Helsinkiin . Kulttuurikeskus Caisan Galleriassa oli esillä bulgarialaisten Daniela Todorovan ja Daniel Todorovin sekä suomalaisten Elina Förstin ja Liisa Malkamon töitä.
Näyttelyn avasivat peruspalveluministeri Paula Risikko sekä Bulgarian Suomen suurlähettiläs Plamen Bonchev, joka totesi näyttelyn liittyvän EU:n kulttuurien välisen vuoropuhelu-teemavuoden ohjelmaan.

Suomessa projektin aloitti elokuussa näyttely Kuusankosken Paperigalleriassa - mikä lienee vaikuttanut bulgarialaisten Daniela Todorovan ja Daniel Todorovin materiaalivalintoihin.

Todor Todorov on kuvanveistäjä, jonka massiivisia veistoksia on nähtävissä eri puolilla maailmaa - peräti 17 maassa hänen erinomaisen informatiivisten kotisivujensa http://vr.ourserver.net/plamen/ mukaan. Ehkä tunnetuin on Pekingissä Olympiapalatsin edessä seisova kineettinen Tanssi-veistos. Todorov oli yksi Kiinan olympialaisten alla maahan kutsumista taiteilijoista.
Burgasissa käyneet muistavat myös Todorovin Triarakennuskompleksin huipulla hohtelevan kupolimaisen veistoksen.

Cajsassa Todorovilla oli kaksi suurta, abs-traktia kartonkiveistosta sekä pienempiä, esittäviä pronssiveistoksia.

Daniela Todorova tunnetaan kotimaassaan myös lasiteoksistaan, mutta tämän näyttelyn töissä oli pääasiassa materiaalina paperi, toinen hänelle tunnusomainen materiaali. Työt olivat kollaaseja valkoisista, mm. käsintehdyistä, papereista. Valkoisen eri sävyjen tehosteena oli muutama harkitun eleetön yksityiskohta, työt näyttivät hohtelevan himmeää valoa. Esillä oli myös yksi suuri paperiveistos, läpikuultavan valkoinen enkelisiipiketju, joka kierteli gallerian katossa.
Todorovan keskeisenä teemana tuntuivat olevan aurinkoon liittyvät aiheet. Valkoinen on feminiininen väri, paperi on feminiininen materiaali, siivet ja perhoset ovat feminiinisiä teemoja, mutta miksi aurinko, miksei kuu? Koska aurinko on vanha naiseuden symboli, Todorova sanoi ja selitti asiaa kertomalla kiinnostuksestaan mytologiaan. Auringosta tuli maskuliininen symboli Euroopassa, mutta täälläkin aiemmin olleissa matriarkaalisissa kulttuureissa aurinko oli naiseuden symboli, samoin itämaisissa mytologioissa, kuten Japanissa. Todorova oli ottanut studionsa nimenkin japanilaiselta aurinkojumalattarelta Amaterasilta, koska teema oli hänelle tärkeä. Kuuta hän piti vaikeampana aiheena – mutta se on tulossa, hän kertoi.
Myös Daniela Todorova on kansainvälisesti tunnettu taiteilija - Islannista Japaniin ja Etelä-Afrikasta USA:han, mm. niissä kaikissa hänen töitään on esitelty. Todorovan töistä enemmän: http://www.lessedra.com/

Kuusankoskelta kesällä alkanut projekti käsittää samojen taiteilijoiden neljä näyttelyä kummassakin maassa. Bulgarian osuuden ensimmäinen näyttely oli loka-kuussa Sofiassa Kansallisgalleriassa ja marraskuussa Dobritšin Taidegalleriassa. Projektin seuraavat näyttelyt järjestetään tänä vuonna Seinäjoella ja Vaasassa.

Ritva Särkisilta
ALKUUN
 Kiitollisuudentunne

Kiitollisuudentunne hyvää auttajaa kohtaan ei sammu koskaan.
”Rakastatko minua vielä?” kysyi Stoitso puoleeni kääntyen. Olimme bussissa matkalla Seutulasta Helsinkiin. Stoitsolla oli talousasioita Helsingissä toimitettavanaan ja saman tien saatoimme tavata. Menin vastaan lentokentälle. Hän oli varannut yöpaikan matkailumajasta Katajanokalta. Vein hänet sinne minun asunnolla käytyämme. Sain tuliaisiksi makoisia pralineja. Hän lupasi tulla seuraavana aamupäivänä kahville asunnolleni. Ei häntä kuitenkaan kuulunut luokseni. Soitin matkailumajaan. Hän oli matkustanut pois Suomesta vaimonsa luo.

Jäin muistelemaan pitkään kestänyttä ystävyyttämme. Nyt oli kulunut kaksikymmentäviisi vuotta ensitapaamisestamme vuonna 1972 Sofiassa, jolloin kuuntelin hänen viuludiplomisuorituksensa Sofian konservatoriossa. Nyt vastaukseni oli valmis. ”Rakastan minä Sinua vielä. Se rakkaus ei koskaan kuole. Se rakkaus on kiitollisuutta Sinun jalomielisestä teostasi, jonka teit minulle Plovdivissa 1972, kun talutit minut, rakiasta humaltuneen ulkomaalaisen kahdeksaksi illalla Sofian junalle työtoverisi kotikekkereistä.” Junasta myöhästymiseni olisi aiheuttanut ikäviä seurauksia seuraavan päivän ohjelmaani Sofiassa. Tarkoitukseni oli tehdä Stoitson haastattelu radio-ohjelmaani ”Musiikkikasvatus Bulgariassa”. Rakian varomaton ryyppääminen oli suuri erehdys. Humala sitten haihtui puolitoista tuntia kestäneellä junamatkalla Plovdivista Sofiaan. Sain kaikki tehtyä suunnitelmien mukaan. Opintomatkani eteni suunnitellusti.

Junan tultua, erotessamme Plovdivin asemalla, sanoin Stoitsoon nojaten, että ”Rakastan Sinua.” Sanoin myös, että ”Sinä olet hyvä ihminen”. Huojahtelin rakiasta humaltuneena. Stoitso talutti minut sisälle vaunuun istumaan. Ymmärsin istua hiljaa paikallani.

Kiitollisuudentunne, jota tunsin tuota nuorta miestä kohtaan siitä illan tapahtumasta lähtien, oli niin suurta, että mikään tunteen palo ei sitä ylitä.

Junaan ehtimisen hyvä mieli seurasi minua kotimaahan palattuani vuosikaudet ja tunnen sen vielä tänään valkotukkaisena vanhuksena. Saatan luottavaisin mielin suhtautua elämän menoon. Olin onnellinen tapahtuneesta.

Sellaista on rakkauden palo. Se vyöryy sisuksiin ja koko olemukseen täydellä teholla elinvoimaa antaen. Se toimii ilman seksiä, vaikka sana ”rakkaus” sisältää sitäkin tarvittaessa. Me emme tarvinneet seksiä. Minä tarvitsin selviytymistä humalastani ja sain siihen apua Stoitsolta. Se tapahtuma on kertomisen arvoinen.

Kaija Tanskanen
ALKUUN
 30-vuotias YSL valmis uudistumaan

Kaiken maailman ihmisillä, siis Ystävyysseurojen liitolla, oli ystävänpäivänä kaksin-kertaiset juhlat. Paitsi ystävänpäivää Kansainvälisessä kulttuurikeskus Caisassa juhlittiin liiton 30-vuotista taivalta.
Juhlassa katsottiin sekä taakse että myös eteenpäin ja yritettiin löytää toimintaa tehostavia ja ajanmukaistavia ratkaisuja poliitikkopaneelissa.



Ulkomaanyhdistysten Yhteistyöjärjestönä aloittaneen seuran menneiden vuosikymmenten historiikin esittivät hallituksen jäsenet Ulla-Liisa Heino, Aila Niinikoski ja Liisa Peake.
Nykyinen nimi on peräisin vuodelta 1999, toimitilat Itä-Pasilan Rauhanasemalla vuodelta 1998 ja nykyinen puheenjohtaja Seppo Kalliokoski on pitänyt seuran kuvaannollista nuijaa kädessään vuodesta 2000. Tältä pohjalta toiminnassa on meneillään uusien muotojen hakemisvaihe. Kansalaisyhteiskuntapoliitikan neuvottelukunnan vuoteen 2011 jatkuva työ selvittänee osaltaan tilannetta - neuvottelukunnan asiantuntijana on kuultu myös Seppo Kallio-koskea.

Kuten Heidi Hautala poliitikkopaneelissa sanoi: pitää uudistua vastaamaan maa-ilman muuttuneeseen tilanteeseen, mutta vanhat lähtökohdat säilyttäen. Hautala edusti Suomalais-venäläistä kansalaisfoorumia. Se on yksi uudentyyppisiä jäsenyhdistyksiä, pyrkii tukemaan ystävämaassa kansalaisyhteiskunnan ja demokratiakehityksen vahvistumista, mitä hän piti tärkeinä tehtävinä myös ystävyysseuroille. Suomi-Venäjä -seurassa toimivan Outi Ojalan mielestä kansalaisfoorumi sopii hyvin suuren järjestön rinnalle, samalla maalla voi olla erilaisia ystäviä. Ojala määritteli toiminnan haasteiksi erityisesti maapalloistumisen ja ihmisten suuremman riippuvaisuuden toisistaan.

Tero Kallio, Suomi-Itävalta -yhdistyksestä puhui vaikeudesta saada nimenomaan nuoria mukaan. Hän muistutti siitä, millaisia mahdollisuuksia sisältyy opiskelija- ja harjoittelijavaihtoon. Itsekin hän on esimerkki niistä: liittyi yhdistykseen oltuaan opiskelijavaihdossa Itävallassa.
Outi Ojala on aktiivinen Suomi-Venäjä -Seuran lisäksi myös Pohjola-Nordenissa. Hän muistutti siitä, millainen rikastuttava asia ystävyysseuratoiminnalle voisivat olla maahanmuuttajat, uussuomalaiset ystävämaista.

Seppo Kalliokoski ja Ilkka Taipale olivat ystäviä jo 60-luvulla perustetun Suomi-Afrikka -seuran ajoilta. Tämä seura on sittemmin hajaantunut useisiin maakohtaisiin. Ilkka Taipale on kuulunut myös kehitysmaaseuraTricontiin, on parhaillaan on mukana Suomi-Mosambik-seurassa ja osallistuu Suomi-Angola -seuran perustamishankkeeseen. Hän esittikin viime vuosina opetusministeriön ja Cimon välillä palloteltujen ystävyysseuratoiminnan määrärahojen siirtämistä ulkoministeriöön, jolloin yhteistyössä hoidettaviin kehityshankkeisiin ja muuhun toimintaan saataisiin määrärahat yhdeltä luukulta. Myös Kalliokoski ja Hautala kannattivat.

Rahoitus oli keskeisesti esillä. Asiaa oli käsitelty Ystävyysseurojen valtionavustukset -työryhmässä, jossa YSL:llä oli ollut edustus. Seura jätti mietintöön eriävän mielipiteen siitä, että kaikille pitäisi olla yhteiset kriiteerit eikä lähialueseuroilla pitäisi olla erityisasemaa. Myös paneelissa esitettiin näkemys siitä, että kaikki pitäisi asettaa samalle viivalle.
Kallio, leipätyökseen Kokoomuksen edus-kuntaryhmän pääsihteeri, oli sitä mieltä, että koska rahamäärä tuskin tulee lisääntymään, seurojen pitäisi yrittää itsenäisesti etsiä muita rahoituslähteitä ja myös sponsorirahaa. Kalliokoski ei olisi yhtä pessimistinen määrärahojen lisäyksen suhteen - rahoja voi lisätä, jos tahtoa löytyy.

Taipale kertoi myös Itämerikeskuksesta, joka perustettiin aikoinaan tukemaan Baltian ja Venäjän kansalaisjärjestöjä. Hänen mielestään ystävyysseurojen pitäisi enemmän käyttää hyväksi verkostoitumismahdollisuuksia - esim. ystävyyskuntien kanssa, mutta myös eri järjestöjen välillä. Kalliokoski huomautti siihen, että verkostoituminen vaatii vain paljon aikaa, josta vapaaehtoistyönä hoidettavassa toiminnassa on pulaa muutenkin.

Poliitikkopaneelin referaatissa olen nimien lisäksi lihavoinut uudistusesityksiä - mekin voisimme Suomi-Bulgaria -seurassa mietiskellä niitä tarkemmin!

Tilaisuus oli alkanut venezuelalaisen Ruben Correan kitaraesityksillä. Mutta aivan erikseen pitää mainita asiapitoisen tilaisuuden värikäs välikevennys: Suomi-Bulgaria -seura tarjosi kokoukselle kansantanssiyhtye Frunzan esityksen, tulisia Sofian seudun tansseja. Kun balkanilaismusiikki helähti soimaan, se tuntui selkäpiissä asti - väliajalla kuulin, että myös muilla kuin Bulgarian ystävillä.

Ritva Särkisilta
ALKUUN
 Bulgarialais-suomalainen tulkkisanakirja

Suomeen tulevat bulgarilaiset voivat helpottaa asiointiaan maassa uuden Balgarsko-finski razgovornikin, tulkkisanakirjan avulla, josta
löytyy aihealueittain sanastoa, lauseita sekä myös pienoiskielioppi.
Kirjasen bulgarilaiselle Gramma-kustantamolle on laatinut Suomessa tänä vuonna 20 vuotta asunut Margarita Vidinovska, joka tunnetaan
myös suomalaisen kirjallisuuden bulgariantajana. Opasta on saatavissa häneltä 10 euroa + postimaksu hintaan. Tilata voi osoitteesta: margarita.bulgaria@gmail.com.

R.S.
ALKUUN
 ROZHENIN VAELLUS- ja TAIDELEIRI


Useimmille Bulgarian kävijöille tärkeintä ovat olleet aurinko ja leppoisat lomaviikot meren rannalla. Niin myös minulle, mutta suurimman vaikutuksen ovat kuitenkin tehneet vuoristot ja niiden uumenista löytyvät luostarit. Keskivertoluterilaiselle ne ovat antaneet syvän kokemuksen hengellisyydestä, ortodoksiuskonnon lohdullisuudesta, kauneudesta kuten myös bulgarialaisten sisukkuudesta läpi vaikeiden vuosisatojen.


Usko tai älä, aurinko paistaa myös vuoristossa! Sinulle avautuu mahdollisuus tutustua erilaiseen Bulgariaan; vaellukset jylhässä maisemassa, tutustuminen bulgarialaisen olemuksen syvimpään itse luostareissa ja kyläyhteisössä sekä mahdollisuus työskennellä viikon ajan bulgarialaisen kuvataiteilijan opastuksella luonnon helmassa!

Taideleirin paikkana on Pirinin vuoristossa Rozhenin kylä, joka sijaitsee n.190 km pääkaupungista Sofiasta etelään Kreikan rajan tuntumassa. Kylän yläpuolella n. 3 km päässä sijaitsee keskiaikainen Rozhenin luostari. Bulgarian pienin kaupunki Melnik (n. 300 vakituista asukasta) on kylästä kävelymatkan päässä. Lähistöllä, n. 30 km päässä sijaitsee Sandanskin kuuluisa kylpyläkaupunki. Myös Bulgarian kuuluisin Rila-luostari sijaitsee automatkan päässä.

Taideleirin opettajana toimii Mariangela Anastasova. Opetuskielenä on englanti, joka tarvittaessa tulkataan suomeksi. Asuessani 1990- luvulla Sofiassa, tutustuin bulgarialais-ranskalaiseen Mariangelaan, joka on suorittanut Pariisin Beaux-Arts taidekorkeakoulun ja toimi silloin ranskalaisen koulun kuvaamataidonopettajana. Hänen innoittamanaan minulla on ilo ja kunnia tarjota melkein puhdasta ekomatkaa Pirinin vuoristoon!

Tarkoituksena on viikon aikana työskennellä aamupäivisin luonnossa ja kevyen lounaan jälkeen lähteä joko vaellukselle tai retkelle lähialueen luostareihin ja kyliin. Päivä päättyy illalliseen.

Yöpyminen on majatalossa. Se on uudis-rakennus, jossa on kuitenkin noudatettu koko kylää koskevia rakennushistoriallisia perinteitä vaalivaa rakennustapaa. Huoneet ovat 2-hengelle, wc:llä ja suihkulla. Matkaan kuuluu ruokailut (aamiainen, lounas, illallinen ilman juomia) ja retket opas-tuksineen. Aterioilla nautitaan mm. maja-talon oman puutarhan ekologisesti viljellyistä kasviksista.

Lähde siis mukaan kokemaan erilainen Bulgaria!
lisätietoja saat os. www.rojenluostari.suntuubi.com tai rojenmon@gmail.com

Seija K.

ALKUUN